Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa?

Kun kolumnisti kirjoittaa, että on olemassa laiskoja ihmisiä, niin ahkera ihminen huutaa, että eipäs ole, itse olet oikeistolainen sika!

Kun opettaja bloggaa, että jotkut ovat paskoja vanhempia, niin tavalliset vanhemmat huutavat, että sä et ymmärrä lapsia!

Kun vanhemmat kirjoittavat Facebookiin, että jotkut opettajat eivät ymmärrä lapsia, niin vastaan väittävät ne opettajat, jotka ymmärtävät lapsia.

Ja jos sairaalle lihavalle sanoo, että sairautesi johtuu siitä, että olet lihava, niin terveet lihavat huutavat Facebookissa, ettei lihavuus ole sairaus. Ja pyhää vihaa täynnä oleva joukko säestää huutajia. Hirveetä ulkonäköfasismia! Pitäiskö kaikkien olla jotain barbeja! Ihan ku ei ois vaikeeta muutenki!

Sosiaalinen media on tehnyt meistä heikompien puolustajista katkeria huutajia. Tuohdumme ja pöyristymme vähän joka asiasta, loukkaannumme sanoista joita ei ole tarkoitettu meille eikä niille aidosti heikommille. Huudamme toistemme ohi vihaisina ja katkerina, puolustamme veri päässä kaikkia, myös niitä, joiden syyttäminen olisi ihan oikeutettua.

Kyllä laiskalle saa sanoa, että sinä olet laiska ja tarvitsisit pientä potkua perseelle. Paskalle vanhemmalle saa sanoa, että ekaluokkalainen pitää päästää sisälle ennen klo 23 ja voisit joskus tulla joulujuhlaan kun tyttäresi esittää enkeliä. Opettajalle saa sanoa, että lapset eivät ole kauko-ohjattavia, ja että istumista ja pänttäämistä vaativa opetussysteemi ei sovi läheskään kaikille lapsille. Eikä se ole loukkaus ketään kohtaan, ei kiusaamista, ei vihapuhetta. Eikä laiska tarvitse puolustajaa. Minä ainakin tarvitsen pientä ja välillä isompaakin potkua perseelleni, koska olen peruslaiska ja saamaton ja rupean saamaan aikaiseksi vasta pienen potkun saatuani. Otan mieluummin potkun kuin puolustuspuheen.

Jos en olisi laiska, kalikka ei kalahtaisi, eikä minun tarvitsisi älähtää ollenkaan.

Mistä mummolle teltta eli näppärä-älyisen yliopisto-opiskelijan luentomuistiinpanoja vanhuudesta, inkluusiosta ja ekskluusiosta

Mistä mummolle teltta

Tässä esseessä tutustumme ensin mummoon, joka kärsii yksinäisyydestä. Sitten pohdimme, mitä mummon yksinäisyys on ja mietimme, onko mummo ymmärtänyt inkluusion väärin vai onko hänen ongelmansa/pelastuksensa pluralistinen inkluusio, mekanismi, joka sulkee sisäänsä niin abstrakteilla - jopa keinotekoisilla - tavoilla, ettei mummo sitä tunnista. Ihmettelemme yksilön asemaa hyvinvointivaltiossa ja lopuksi kysymme Taylorilta, olisiko mummolle apua kulttuurista tai mielikuvituksesta. Tavoitteena on keksiä, mitä mummolle on tapahtunut, onko mummon subjektiivinen kokemus "oikea" tai pikemmin, millainen jännite mummon kokemuksen ja yhteiskuntateoreettisen tasonäkökulman välille syntyy (vai syntyykö). Lopuksi on tarkoitus pelastaa mummo osoittamalla tai konstituiomalla mummolle jokin inkluusion muoto, eräänlainen mainstreamiin yhteytensä kadottaneen oranssi teltta[1].

Yksin olet sinä ihminen, ytimessäkin yksin

Iäkäs nainen oli huutanut keskikokoisen sairaalan käytävällä sängyssä hyvän tovin, kun hoitajat kyllästyivät sekä huutoon että muiden potilaiden valituksiin ja työnsivät mummon osastonhoitajan huoneeseen. Osastonhoitaja ei ollut huoneessaan, mutta eipä mummoakaan työnnetty sinne apua saamaan. Mummolla ei nimittäin ollut hätää - mitä nyt nälkä ja jano ja pissahätä ja peitto huonosti - mutta ne kaikki olivat seurankipeän mummelin verukkeita saada huomiota. Aivan kuin nukkumaan pantu, seuraa ikävöivä lapsi huutaa vedoten milloin mihinkin ruumiilliseen, muka akuuttiin hätään.

Elämänsä aikana nainen oli kokenut köyhyyttä, nälkää, työttömyyttä, sinkun ulkopuolisuutta ja vanhaksipiiaksi jäämisen kammoa, kotiäidin vankila-ahdistusta ja lesken erillisyyttä, mutta kaikesta hän oli kuoriutunut elinvoimaisempana kuin ennen: nähnyt kirkkaammin, löytänyt intohimonsa ja luovuutensa. Mikään niukkuus ei ollut jättänyt häntä puutteeseen, mikään elämäntapahtuma ei ollut kaventanut hänen elämäänsä. Kun sairaus lopulta sitoi hänet kotiin, hän lyöttäytyi vielä kirjallisuuden ystävien monenkirjavaan joukkoon, kunnes silmien ja ymmärryksen yhteistyöttömyys teki lukemisesta mahdotonta. Naapurien valitettua hajusta terveysviranomaiset hakivat mummon kotisohvalta ja lupasivat hyvinvointivaltiollisen intervention avulla inklusoida mummon terveysjärjestelmän senioripalveluiden ytimeen.

Sairaalassa yksinäisyyden havahduttama mummo tajusi, että ympärivuorokautinen hoito ei tarkoittanut ympärivuorokautista hyvinvointia. Hänellä ei kuulema ollut nälkä koska sairaalassa oli säännölliset ruoka-ajat, jolloin tarjolla oli laskennalliset ravintoarvot täyttävä ateria. Janokaan ei voinut vaivata eikä nestettä ollut syytäkään koko ajan latkia, sillä se lisäisi vaipanvaihtotarvetta entisestään ja peitto oli huonosti siksi että mummo piehtaroi —  pysyisi aloillaan niin ei tarvitsisi koko ajan mankua. Pelkkään seuranpitoon ei ollut kellään aikaa eikä huutava puolisokea mummo vaipoissaan mitään puoleensavetävää seuraa olisi ollut vaikka aikaa olisi ollutkin.

Mitenkään pyrkimättä skandaloimaan — tarkoitukseni ei ole kerjätä mummolle sääliä tai saattaa häntä häpeään tai edes väittää, että mummoa kohdellaan epäoikeudenmukaisesti — voidaan katsoa, että mummo on tullut pahemman kerran eksklusoiduksi interaktiosta. Arvoisan luennoitsijamme mukaan ihmisen täytyy olla hölmö tullakseen poissuljetuksi vuorovaikutuksesta, mutta mummon puolustukseksi on sanottava, että aloitti hymyilemällä ohikulkijoille ja kun se ei herättänyt vastakaikua, hän yritti tervehtiä, pyydellä anteeksi, kommentoida säätä ja politiikan nykytilaa. Hän koetti myös henkilökohtaisia lähestymistapoja kysymällä, minne ohikulkija oli matkalla, oliko kiire ja oliko joululahjat jo ostettu. Kun sofistikoituneimpaankaan aloitusrepliikkiin ei reagoitu, mummo alkoi huutaa apua.

Nyt mummo on kusessa. Mikään yhteiskunnan reproduktiivinen tukitoimenpide ei ole kiinnostunut mummon hädästä, jollei tätä aleta kuntouttaa kuolemanjälkeistä uusiokäyttöä varten. Mistä mummolle teltta?

Mikä mummoa vaivaa?

Mikä on se syrjäyttävä mekanismi, joka on ulkoistanut mummon vuorovaikutuksesta? Onko mummo vastaavasti inklusoitunut johonkin? Apuahuutavien paskiaisten yhteisöön? Riittääkö se, huutava yleisörooli?

Mummo ei ole syrjäytynyt yhteiskunnan ulkopuolelle (luennoitsijamme mukaan yhteiskunnan ulkopuolelle ei edes voi syrjäytyä), jos on syrjäytynyt ollenkaan. Hänhän on ytimessä, verorahoitteisessa ympärivuorokautisessa hyvinvointipalvelupesäkkeessä. Se on mummon kotisohvalta katsottuna maantieteellisestikin päinvastaisessa suunnassa kuin esikaupunkialueiden hökkelikylät. Toimintajärjestelmässä mummo on monin tavoin päivän agendalla: hän on kristillisdemokraatin puolueohjelmassa ja vaalipuheessa, valtio sijoittaa hänen hyvinvointiinsa korvamerkittyä rahaa kuntien kautta, jokaisella kunnalla on hänen varalleen vanhusstrategia ja näppärästi suunnitellut nettisivut, joilta löytyy myös linkki vanhusneuvoston sivuille. Monta hienonnimistä tieteenalaa pohtii hänen odotettavissa olevaa elinikäänsä, vaikutustaan huoltosuhteeseen, elämänhistoriaansa, kohorttinsa kohtaloa, vaivojensa ehkäisemistä, lääkitsemistä ja vaivojen uuvuttaman jäämistön loppusijoitusta. Mummo on myös poliittinen subjekti: vaikka hänet on infantilisoitu ja alistettu rääkyvän lapsen asemaan, äänioikeuttaan hän ei ole menettänyt. Ja mummo näkyy medioissa: metroasemilla HelsinkiMission julisteissa, ajankohtaisohjelmissa ja sanomalehdissä mummon kohtalo hätkähdyttää, säälittää ja itkettää. Ja miten kiinnostavaksi hänen kohtalonsa muuttuukaan, kun hänestä aika jättää! Sitä pohtivat filosofiat, uskonnot, esoteria ja jokainen lapsi viimeistään käytyään hautajaisissa: Minne mummo meni?

Palvelujärjestelmällä on tarjota hänelle hoito- ja palvelusuunnitelma, Kela maksaa lesken- ja kansaneläkettä, ja seurakunnilla ja järjestöillä on tarjota hänelle mielekästä puuhaa raamattupiireissä ja vapaaehtoistyössä. Stakes miettii työryhmissään hänen tarvitsemiaan apuvälineitä, palveluja ja niiden vaikuttavuutta, tuottaa tietoa ja suosituksia elinoloista, esteettömyydestä, itsenäisestä selviytymisestä ja laitoshoidosta. Miettiipä yksi projekti, miten kouluttaa maahanmuutajista vanhushoivaan lisää käsipareja. Geronteknologia tuottaa hänen avukseen ja ilokseen uusia vimpaimia. Yksinasuva mummo ei pian muista kaivata toista ihmistä, onhan hänellä Matlockin lisäksi turvapuhelin, ateria-automaatti, siivousrobotti, kaatumisenestokehikko, infrapunakamera ja hoiva-tv.

Miten on mahdollista että mummo on yksin politiikan, valtiovallan, median, tieteen, kirkon, tutkimuksen ja teknisen kehityksen polttopisteessä? Miten yhteiskunnan ytimeen voi tällä tavalla kadota? Ihmisen ympärille muodostuu hiljainen välinpitämättömyyden vallihauta, samanlainen kuin maassa makaavan puliukon ympärille askelketjun rajaama kuvio - hajuraon verran koskematonta lunta ukon ja askelten välissä. Yhteys ”mainstreamiin”, jopa ohikulkevaan on kadonnut - mitä tämä on?

Mummo on epäilemättä pluralistisesti inklusoitunut, hän on moninkertaisesti sisäpiirissä - ja silti erillään. Häntä ei ole syrjäytetty eikä hän ole syrjäytynyt, hän ei ole ulkopuolella eikä edes reunalla, häntä on vaikea pitää vieraantuneena eikä hän ole alapuolella (lower class), köyhä, työtön eikä edes pelottavin kaikista: maahanmuuttaja, mielenterveyskuntoutuja tai narkkari. Mummo on kansallisuus-kansalaisuutta hellivälle yhteiskunnalleen oikean värinen, työnsä tehnyt, sotansa sotinut ja oman perseensä pyyhkinyt täysverinen kulttuurin, yhteiskunnan ja ikäluokkansa jäsen, joka on eristetty inkluusion ytimeen huutamaan yksinäisyyttään.

Yksilönä hyvinvointivaltiossa

Mikä mummon on eristänyt? Tehokkuus ja elinvoimaisuus ovat nuoruuteen yhdistettäviä ominaisuuksia, ja niitä suosiva kilpailuyhteiskunta pyrkii syrjimään jo pelkän iän perusteella (ageismi). Mainostamalla mm. medioissa aktiivista aikuisuutta ja toimintakykyistä ”kolmatta ikää” kulttuuri kuitenkin paljastaa, että iän saa anteeksi jos säilyy nuoren kaltaisena, tarmokkaana ja nuorekkaana. Ikää pahempi ominaisuus on riippuvuus, se, että tarvitsee toista ihmistä selviytyäkeen arkisista toimista. Ihmiset, jotka pääsevät itse ylös vuoteesta, luulevat olevansa riippumattomia. Kyseessä on tietenkin illuusio, sillä sängystä ylöspääsijäkin on riippuvainen niistä jotka tekevät sänkyjä ja patjoja ja peittoja ja tyynyjä ja rakentavat ja ylläpitävät taloja, harva pääsee töihin ilman infrastruktuuria, perheelliset aikuiset eivät voi lähteä mihinkään ilman lastenhoitoa ja kouluja, ei ole työpaikkaa minne mennä jos ei ole ihmisiä jotka sen ovat laittaneet alulle ja sitä pyörittävät tai yhteiskuntaa jossa se saa toimia. Ihmiset hellivät mielikuvaa omillaan pärjäämisestä, vaikka urbaani porskuttaja ei saisi edes ruokaa ilman kaupan tätiä.

Ruumiillisenkaan riippuvuuden ei luulisi eristävän, sehän tuo toisen ihmisen lähemmäs kuin koskaan ennen aikuisuudessa. Ruumiillinen hoiva on läsnäoloa niin lähellä että hengityksen tuntee poskella; se on syöttämistä, vessattamista, kylvettämistä, pukemista, kampaamista, parranajoa;

se vaatii toisen intiimiä, jopa tunkeilevaa kosketusta, kajoamista eritteisiin ja niiden ulostuloaukkoihin.

Miksi mummo on yksin? Koetan lähestyä kysymystä ottamalla siihen etäisyyttä. Sisään- ja ulossulkemisessa on aina kyse yksilöllisyydestä ja yhteisöllisyydestä, joten pohdin seuraavassa niitä.

”Normaalitarina” esittää yksilön yksilöllisyyden hyvinä ja huonoina puolina. Hyvää yksilössä on, että se ajattelee itse, keksii, sopeutuu, valitsee ja joustaa, eikä hyppää kaivoon massan mukana. Huonoa yksilössä on itsekkyys: sitä kiinnostaa vain oma hyvinvointi, sille minä, suppeassa tai mm. perheeksi laajenneessa muodossa on päämäärä ja sosiaaliset muodot kuten yhteiskunta on väline näiden päämäärien saavuttamiseen.

Louis Dumontille yksilöllä on myös kaksi erilaista merkitystä. Yksilö 1, empiirinen toimija, on sosiologian raaka-aine, puhuja, ajattelija ja tahtoja, ihmislajin edustaja, kansalainen, kuluttaja, joka löytyy kaikista kulttuureista ja yhteiskunnista. Yksilö 2, jakamaton, riippumaton, ei-sosiaalinen moraalinen olento, on modernin ajattelun tuottama idea ihmisyksilöstä.

”Ensiksi mainitussa yksilöllisyys on yhteiskunnan organisaatioon kiinnittyvä järjestys/hierarkiakysymys, sillä jokainen partikulaarinen olento on järjestyksen muodostumisen osa.  Jälkimmäisessä yksilöllisyys jakamaton (in-divisible) alkio tai alkeisolento sekä kaiken mitta (yksikkö), joka on tullut mahdolliseksi siten, että kokonaisuuden päämäärät on pantu sattumaan yksiin jokaisen olennon päämäärien kanssa (arvot on näin ollen käännetty ylösalaisin). Yhteiskunta on muuttunut keinoksi ja jokaisen elämä päämääräksi.”

Hoviperinteestä kumpuava yksilöiden yhdistämisen muoto on jonkinlainen holvikaari (vrt myös kirkko), jonka alla populaatio pörisee yksilöinä. Yksi tällainen holvikaari on hyvinvointivaltio. Voidaan siis ajatella, että hyvinvointivaltio sallii yksilöille itsekkyyden ja oman edun tavoittelun eli

a)yhtäältä antaa yksilöille luvan lykätä kaikki välittäminen ja yhteisöllinen ja auttaminen jne. hyvinvointivaltion hommaksi (koska maksan veroja, valtio huolehtikoon paskiaisista) 

b)toisaalta hyvinvointivaltio kutistaa yhteiskunnan välineeksi omien päämäärien tavoitteluun (olen paskiainen ja mun kuuluu saada sitä ja tätä, yhteiskunnan kuuluu auttaa mua enkä ole velvollinen antamaan mitään takaisin)

Hyvinvointivaltion toteutuminen vaatii kuitenkin ihmisten tekemää työtä, eli jonkun on tehtävä työkseen välittämistä ja auttamista. Näihin ihmisiin kohdistuukin valtavat vaatimukset: heidän pitäisi olla puhtaita itsekkyydestä ja omistautua toisten auttamiselle eivätkä he saisi tehdä tätä työtä rahasta. Hyvinvointivaltio repii kuilun auttajan ja autettavan välille, sillä se perustuu vastakohtaisuuteen: joko tarvitset apua tai annat sitä. Auttajien joukko on ammattihierarkkinen, mutta kokonaisuudessaan tukevasti autettavien yläpuolella; toisaalta autettavien joukko on ainakin systeemin silmissä keskenään tasa-arvoinen, sillä auttajien kuuluisi kohdella autettavia tasapuolisesti ja heidän keskinäistä auttamistaan kutsutaan vertaistueksi.

Toisaalla, hyvinvointivaltiollisen auttamisen ulkopuolisessa, työtätekevien pärjääjien maailmassa, kaikki ovat omaan hyvinvointiinsa tähtääviä yksilöitä, joille työ on väline oman hyvän toteutumiseen. Työn arvon määrittää siitä saatava palkka ja sisältö sen suhteen, onko työ miellyttävää tekijälle. Hyvä palkka korvaa sen, että työ vie kaiken tekijänsä ajan, toisaalta vähemmän hyvä palkka kelpaa, jos työ tuntuu mukavalta. Työn tekemisen arvo ja varsinainen merkitys on muuttunut siksi, minkä arvon ja merkityksen työntekijä sille antaa. On ihan sama, myykö työkseen roskalehtiä tai valmistaako krääsää tai suunnitteleeko houkuttelevia olutmainoksia, jos työllään saa elannon perheelleen tai on työssään hyvä. ”Pitkä päivän painaminen”  on arvokasta riippumatta siitä, mitä hölynpölyä työkseen tekee.

Niitä, jotka kieltäytyvät tällaisesta työstä, kutsutaan laiskoiksi. Ja muunlaistakin työtä on toki tarjolla: pulaa on sosiaalityöntekijöistä, sairaanhoitajista, sijaisperheistä. Eli hyvinvointiyhteiskunnan aukkojen paikkaamisessa riittäisi töitä, mutta sitten täytyy taas paitsi luopua oman edun tavoittelusta, myös kohota puhtaudessa muiden yläpuolelle, yksilöstä hyvinvointivaltion edustajaksi. Työtä haluavan vaihtoehtoina on siis joko oman edun tavoittelu sisällöttömässä työssä tai auttamistyö systeemin asettamilla ehdoilla. Ja kolmas vaihtoehto on olla haluamatta työtä ja heittäytyä autettavaksi.

Sikäli kun ymmärsin oikein Dumontin yksilöerottelua, siinä on kyse yksilöstä lähinnä sosiologisen tiedonsaannin näkökulmasta. Normaalitarinan ja Dumontin pohjalta voitaisiin puhua myös yksilökäsityksestä ja sen suhteesta sosiaaliseen. Seuraavassa yksi tapa hahmotella yksilöllisyyttä (Tämä hahmotelma on kesken ja tässä aika naiivina luonnostelmana; tästä olisi varmaan kirjallisuutta?)

Yksilössä on kaksi puolta. Toinen niistä on sosiaalinen, jaettavissa ”divisible” ja toinen ei-sosiaalinen, jakamaton ”in-divisible”[2]. Kumpikin puoli on olennainen osa yksilöä, kummallakin on oikeus olla olemassa ja toteutua. Sosiaalista puolta määrittää holistinen halu olla osa yhteisöä, tarve olla tarpeellinen ja hyödyksi muillekin kuin itselleen (eli haluamme tuntea olevamme tarpeellisia eikä sekään riitä: meidän pitää myös oikeasti olla tarpeellisia - vain työntekoa harjoittelevalle, onnistuneesti huijatulle lapselle riittää tyhjä tarpeellisuuden tunne – jos sillekään). Suomalainen sosiaalisuus on talkoohenkeä ja ylpeyttä velvollisuuksien hoitamisesta ja omien käsien panoksesta yhdessä tehdyssä työssä.

Sosiaalinen puoli yksilöä hyväksyy keskinäisen riippuvuuden olennaisena osana ihmistä, riippuvuus itse asiassa mahdollistaa juuri tuon tarpeellisuuden toiselle. Toisen ihmisen riippuvuus minusta tekee hengissäpysymisestäni mielekästä. Samalla olen itse riippuvainen muista, myös hänestä, joka on riippuvainen minusta: hän antaa elämälleni merkityksen.

Jos yhteisöllinen puoli ei saa toteutua työssä tai talkoissa, se toteutuu jossain muualla: kotiin eristetty äiti naputtelee yöt netin keskustelupalstoilla, työtön löytää yhteisönsä vaikka kapakasta (ja ajautuu ennenpitkää alko-holistiksi). Hyödyntämättä jätetyllä sosiaalisuudella voi olla tuhoisia seurauksia. Jos ei tunne itseään tarpeelliseksi, voi olla vaikeaa arvostaa itseään. Ja jos ei saa olla hyödyksi, ei välttämättä näe olemassaololleen mitään syytä. Jos ei pääse osaksi kokonaisuutta, takertuu pakonomaisesti johonkin; addiktiokin on a-diktiota, ei-sanomista, ilmaisematta jättämistä.

Sosiaalisuus on inkluusiota, mukana olemista ja mukaan ottamisen tapahtumia, paikan saamista yhteisössä ja olennainen osa identiteetin rakentamista. Jos positiivinen identiteetti on saavuttamattomissa, elämänhallintaa haetaan negatiivisesta identiteetistä (Helne 2002, 34; Granfelt 1998, 99-100). Juoppous tai narkkarius tuo ontologista turvallisuutta verrattuna siihen, ettei olisi kukaan ja jäsenyys addiktien yhteisössä on parempi kuin ei jäsenyyttä missään.

Vastaavasti jos ihmisestä revitään kaikki aika ja voimat yhteisön hyväksi, hän kuormittuu liikaa. Kokoaikaiseen yhteisöllisyyteen, esim. ympärivuorokautiseen hoivavastuuseen asetettu ihminen ei välttämättä itsekään anna itselleen vapautta moraalisesta velvoitteesta vaan pitää niitä itsekkäinä (=syntisinä) ja kieltää tai peittää ne.

Jakamaton puoli onkin yhtä välttämätön osa yksilöä kuin jaettavaksi pyrkivä puoli. Mielessäni sen suomalainen versio on kannonnokassa kököttäjä, ensisijaisesti luontokappale, sattuman oikusta ihmiseksi syntynyt (vrt. ranskalainen ”man by nature -- Frenchman by accident”). Sillä ei ole sanottavaa eikä annettavaa, se on olemassa kuin kääpä puussa, vailla moraalisia velvoitteita. Kyetäkseen elämään yhteisössä yksilöllä on oltava oikeus olla myös yksin. Kaikki eivät tietenkään kökötä metsässä, ja individuaalisuus voi olla kollektiivistakin. Hyödyttömyys, vastuuttomuus ja vapaus velvollisuuksista ovat ehkä jakamattomuuden ydinpiirteitä, ja ne voivat toteutua monin tavoin.

(Itse teen aika-ajoin itselleni keittiön pöydän ääressä ranskalaisen manikyyrin muistuttaakseni itseäni ja perhettäni siitä, etten ole aina käytettävissä. On nautinnollista kuivatella pitkiä kynsiään ja katsoa kuinka nöyrästi perhe sopeutuu siihen, etten tee heidän hyväkseen mitään. Tunnen myös selvästi, että saan perheeltäni enemmän kunnioitusta kuin silloin, kun en ollut vielä oivaltanut tätä ja olin aina käytettävissä.)

Tällaisen kaksipuolisen yksilökäsityksen anti on se, että siinä sekä yhteisöllisyys että erillisyys nähdään yhtälailla yksilön välttämättöminä osina, eikä niin, että vain jakamattomuus olisi yksilöllistä ja sosiaalinen jotain sellaista, mihin yksilö täytyy pakottaa. Kumpaakaan puolta ei myöskään arvoteta hyväksi tai pahaksi. Molempien puolien pitäisi saada toteutua, eikä ketään saisi pakottaa elämään niin, että toteuttaa vain toista puolta ja kieltää toisen. Tällainen käsitys (suomalaisesta) yksilöllisyydestä ja sosiaalisuudesta  kumoaa sellaisen essentialisoivan käsityksen, jonka mukaan on olemassa kahdenlaisia ihmisiä eli niitä, jotka haluavat olla tarpeellisia, saavat kiksejä siitä että toiset tarvitsevat heitä (altruistit, kutsumustyöntekijät) ja toisaalta niitä, joille hoivatyö ei sovi, koska eivät ole ”sellaisia ihmisiä” (ex-mieheni itselleen antama määritelmä..)

En usko ”altruistin” olemassaoloon, altruismiin sen sijaan uskon. Ikävä kyllä, monet uskovat altruisteihin, myös ne, jotka itse luokittelevat itsensä sellaisiksi. Tällainen symmetrinen luokittelu tekee altruistien vastuuttamisesta esim. omaishoitajiksi helppoa ja kivaa. Monet luulevat, että itsekkyys on maailmansynti ja jos (omais)hoitajat haaveilevat rahasta tai vapaa-ajasta, heidät voi vaientaa kysymällä, tekevätkö he työtä rahasta vai rakkaudesta (ikään kuin rakkaudella voisi maksaa vuokraa. Kaikenlaista on tullut vuokranantajalle tarjottua, mutta rahaa se on aina vailla..) ja kertomalla, että he ovat itse tehneet valintansa.

Kärjistetysti voidaan sanoa, että holvikaarimallisesssa hyvinvointivaltiossa ihmiselle on tarjolla kaksi puolta: olet joko holvina tai sen alla. Jos haluat olla hyödyksi muille, olet rakennuspalikka, osa hierarkkista systeemiä ja pakotettu yksilöiden yläpuolelle, hallinnoimaan ja luokittelemaan. Jos taas haluat säilyttää ei-jaettavan yksilöllisyytesi, joudut myymään osan sielustasi merkityksettömyydelle (eli ansaitset elantosi markkinoilla, jolloin voit työajan ulkopuolella olla palkkarahojesi vapauttamana mitä itse haluat). Ainoa tapa säilyttää vapaus on alistua totaaliseen vankeuteen eli kerjäämään armoa (köyhäinavustuksia) holvikaarelta. Jos jaksaa sitkeästi rustata toimeentulohakemuksia, voi omistautua vapaaehtoistyölle ja kääpänä olemiselle.

Hyvinvointivaltio on nakertanut kuilun myös mummon ja sairaanhoidon välille. Sairaanhoitaja on tahraton, moitteeton auttaja ja mummo riippuvainen, tarvitseva autettava, eivätkä he ole keskenään tasa-arvoisia ihmisiä, vaan systeemin hierarkkisesti järjestyneitä osia. Sairaanhoitajan ei tarvitse leperrellä mummolle, hänen valintansa yhteisön hyväksi näkyy jo uravalinnassa, hänen ei tarvitse kuorruttaa paremmuuttaan lässytyksellä. Mummo taas ei voi sitä häneltä eikä keneltäkään muultakaan vaatia, sillä hänhän saa jo kaiken sen hoidon, minkä on hyvinvointivaltiota rakentaessaan ja veroja maksaessaan ansainnut. Mummo tuomitaan hiljaiseen yleisörooliin, jossa hänen ainoaksi tehtäväkseen jää hyvinvointivaltion professionaalisuuden ihastelu yksinäisyydestä käsin.

Yleisörooli on passiivinen rooli, eikä mummo tiedosta senkään olemassaoloa. Eikö sulkeminen interaktiosta ole tällöin julmin ekskluusion muoto? Mahdollisista abstrakteista jäsenyyksistä ei ole ihmiselle iloa, jos niistä ei tiedä eikä edes voi saada tietää kun kukaan ei kerro mitään. Eikö se ole kuin äiti jättäisi kertomatta lapselle että on tämän äiti ja rakastaa? Ei sanoisi mitään, ruokkisi vain? Hökkelikylienkin ihmiset pitävät yhtä keskenään (the pervasive use of strong ties by the poor), mutta mummolla ei ole kenen kanssa pitää yhtä, hän on Toinen.

Mummo ja tarinateltta

eli tule apuun Taylor[3]

Mitä ovat kultturimme arvot, yhteiskunnan arvot, sairaalan arvot? Ja mitä ovat niitä välittävät mekanismit? Miten kulttuurin/yhteiskunnan/sairaalan arvot välittyvät mummolle, kun vuorovaikutusta ei ole? Vai onko vuorovaikutusta juuri sen verran, että arvot itseasiassa välittyvät?

Eli onko kyseessä samanlainen ilmiö kuin se rukoilijan ongelma, jossa rukoilija luulee, että Jumala ei kuule tai vastaa, vaikka itse asiassa Jumala sanoo "Ei" (jos siis rukoillaan tapahtumaa ja katsotaan että tapahtuma on vastaus, niin ei-tapahtuma on kielteinen vastaus). Jos kukaan ei puhu mummolle mitään, arvot välittyvät tässä puhumattomuudessa selkeämmin kuin ääneen sanottuina: kulttuuri arvostaa toimijuutta, yhteiskunta riippumattomuutta ja sairaala hiljaista sopeutumista.

Arvostavatko sairaala, yhteiskunta tai kulttuuri vanhuutta?

Mihinkään sen kummemmin vetoamatta väitän, että kulttuurimme arvostaa vanhuutta – jopa vanhuksia. Pitkäikäisyys ja iäkkäät ihmiset ovat mielissämme arvokkaita, ryppyisiä ja viisaita – tai ainakin kokeneita, jugurttimainoksen harmaita tietäjiä, werthers originaalien lempeitä isoisiä. Vanhuuden kunnioittaminen on syväarvo, kun taas tehokkuuden, nuoruuden ja riippumattomuuden ihannointi on vain pintakrumeluuria. Myös yhteiskunta väittää arvostavansa vanhuutta tai ainakin pitkää ikää, mutta ehkä tässä kulttuurin ja yhteiskunnan välillä on kuitenkin jonkinlainen ristiriita? Ehkä yhteiskunnassa on ahdasta, ja tilaa koitetaan raivata runnomalla riippuvaiset syrjään.

Kulttuuri on symbolista taustatietoa, ja sen arvot kertovat, mikä on toivomisen arvoista. Kulttuurin arvojen pitäisi tulkitsijoidensa avulla pusertua vahvoina yhteiskunnan konflikteihin, jotka toimivat arvojen toimintaympäristönä. Vastavuoroisesti yhteiskunnan on peilattava toimintaansa arvohorisonttia vasten. Miksi kulttuurissa muhiva vanhuuden arvostus muuttuu yhteiskunnan tasolla pelkäksi retoriikaksi – kuihtuakseen sairaalaorganisaatiossa mykäksi hoidoksi?

”Vahvat arvot näyttäytyvät välittömästi yhteiskunnalliselle toiminnalle (…) jokapäiväisissä päätöstilanteissa, jolloin toimijoiden on vahvasti arvioitava toimintansa päämääriä muodostamillaan vahvoilla odotuksilla.”

”Vahvojen odotusten logiikka liittyy oikean ja väärän, autonomisen ja heteronomisen, solidaarisen ja epäsolidaarisen toiminnan valintaan kuin iholla välittömästi vaikuttavien kulttuuristen arvojen pohjalta, jolloin ne voivat koskea eksistentiaalisia ja ontologisiakin kysymyksiä. Kyse on siis pohjimmiltaan sekä persoonan autenttisuuden (voidaan tässä ehkä ymmärtää: aitouden ja luotettavuuden), elämän edellytysten ja ihmisarvon tunnustamisesta puhumalla kulttuurisesta syvyydestä käsin arvo-orientoituneesta toiminnasta ja vahvasta arvottamisesta (strong evaluation).”

Mummon pitäisi tunnistaa sellaisia eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka suovat hänelle pääsyn kulttuurisiin arvoihin. Tällöin hän pääsisi yhteyteen ”syvemmän arvoyhteisyyden” kanssa. Taylorilainen kommunitaristiselle demokratialle kun ei riitä sellainen yhteisyys, mikä ei mitenkään välity, näy eikä tunnu yksilötasolla. Demokraattinen järjestys jää epävakaaksi, jos yksilö ei pääse määrittelemään kulttuurista identiteettiään eikä tule vastavuoroisesti tunnistetuksi.

Vanhuuden pitäisi saavuttaa vahvan arvon status päästäkseen mummon iholle asti. Tai ehkä se on siellä? Siis vahvana ja iholla? Taylorin sosiaaliset imaginaarit eli jonkinlainen mielikuvitus on tapa päästä suoraan käsiksi jäsenyyteen ja arvoihin. Mutta ei Taylorkaan vaadi, että mielikuvitus pitäisi repiä omasta päästä tyhjyyden keskellä, vaan hän puhuu narraatioista ja merkitysten antamisista, ja silloinhan pitää olla jotakin, mille antaa merkitys. Ja jos mummo tässä tapauksessa antaa merkityksen sille, miten hänet sairaalassa kohdataan, vastaus on hiljaisuudessaan kuin jumalan ei: emme arvosta sinua, ja koska olemme kulttuurin asialla, ei sekään sinua arvosta.

Johtopäätös, jonka mummo hiljaisuudesta vetää, on väärä – tai ei johtopäätös ole väärä, mutta hiljaisuus on valheellinen kertomus kulttuurista, arvostamattomuus ei ole kulttuurin ominaisuus. Ehkä mummo hakee vastausta väärästä suunnasta?

Syrjäytyminen on syrjäytymistä mainstreamista. Kuuro on syrjässä kuulevien mainstreamista, raskauden loppuaikana raskaana oleva putoaa nopeasti kävelevien kiireisestä virrasta. Kuurous ei kuitenkaan kuuroille ole vamma, vaan kielikysymys: he ovat viittomakielisiä, eivät suomenkielisiä. Iäkkäimmät viittomakieliset eivät edes osaa suomea. Hitaasti kävellessä taas huomaa, että hitaasti käveleviä on muitakin: vanhukset, liikuntarajoitteiset ja lihavat ihmiset. Hitaasti kävelevät katselevat ympärilleen. Nopeasti kävelevät katsovat eteensä – ja tönivät tieltään kaikkea hidastavaa. Väkisin pungertaa mieleen ajatus: millaisesta mainstreamista olen pudonnut? Haluaisinko kiireisten, töykeiden eteensäkatsojien joukkoon, muodostavatko he edes mitään ”yhteisöä”, josta olisin muka pudonnut? Katin kontit, yhteisöllisyyttä aistii paljon enemmän valtavirran ulkopuolella. Kuurot muodostavat viittomakielisten yhteisön, raskaana olevat tulevien äitien yhteisön. ”Suomenkieliset” tai ”kiireiset” eivät ole yhteisöjä, ne ovat irrallisten yksilöiden massaa.

Mummosta on jäljellä maalliset jäännökset ja ihmisyys (englanniksi hauskasti parilla sanalla: human remains). Ne ovat välttämätön ja riittävä ehto vuorovaikutukselle. Mummo itse on narraatio, tarina, nahkainen kulttuurivaranto, hän on ehtinyt eriytyä erilaisemmaksi kuin nuorempansa, ja erilaisuus on ominaisuuksista toivottavin: se rikastuttaa kaikkien elämää. Jos ympäröivä organisaatio jättää mummon huomiotta, se menettää enemmän kuin mummo.

Mummo ei kuitenkaan sellaisenaan kenties houkuttele vuoropuheluun kanssaan. Niinpä mummo eli elävä tarina, on päällystettävä sellaisella ”teltalla” joka helpottaa ja houkuttaa tarinalle kuulijoita.

Ensin annetaan mummolle omat vaatteet. Riisutaan Jorvin vaaleanpunainen kolttu ja puetaan tilalle omat, persoonalliset vaatteet. Näin mummo saa ulkoisen yksilöllisyytensä takaisin ja hänen kiinnostavuutensa lisääntyy. Sitten ympäröidään mummo taiteella. Uusimmassa sosiaaliturvalehdessä oli artikkeli vanhainkodin seinille ripustettavasta taiteesta, joka herätti valtavasti keskustelua, vaikkei kaikesta taiteesta pidettykään. Näyttelystä vastaava ihminenkin ihmetteli, kun häneltä tivattiin vanhusten taidemieltymyksistä ja sanoi, ettei taiteen tehtävä ole miellyttää vaan herättää keskustelua. Taiteen avulla mummo saadaan keskustelun polttopisteeseen. Ja vielä, varmuuden vakuudeksi, hankitaan mummolle koira. Ihmisrakas koira houkuttaa ihmisiä sosiaaliseen kanssakäymiseen koiran emännän/isännän kanssa.

Näin mummo saa identiteetin omana itsenään, taiteen vartijana ja koiran emäntänä. Hän ei ole enää yleisöroolissa vaan Nähtävyys, jota tullaan katsomaan Espooseen samalla reissulla kun käydään Ikeassa. ”All it takes is a bit of social imaginary.”

---

[1]                            Luennoitsija kertoi suurkaupungin laidalle sijoittuneet köyhälistön saamasta “inklusoivasta lahjoituksesta”: oransseista teltoista.

[2]                            Käyttäisin mieluummin sanoja “dividual” ja “individual”, mutta dividual ei eng. sanakirjan mukaan tarkoita mitään ja taas divisible tarkoittaa nimenomaan jaettavissa olevaa. Minua vähän häiritsee tuo ”näkyvyys” (visible) sanojen osana.

[3]                            Taylorilainen kommunitaristinen demokratiateoria tässä luentomateriaalista sovellettuna.

Taas yhden maailmanparantajan blogi

En tiedä paraneeko maailma blogia kirjoittamalla, mutta tähän blogiin pakenen aina kun oikea (se huonompi) maailma tuntuu liian keskeneräiseltä. Leikin, että olen täällä turvassa ja fiksu ja osaan jotain. Tämä on siis oikeasti paskan maailman rinnakkaistodellisuus, leikisti parempi maailma.

Harjoittelen bloginpitoa julkaisemalla yhden muutama vuosi sitten kirjoittamani tekstin. Se on monta sivua pitkä ja varmaan blogilakien vastainen, mutta en nyt alkuun välitä moisesta. Kenties täällä voi ympätä blogin kylkeen pitempiä tektejä fiksumpaan muotoon, mutta teen niin sitten kun bloginpito on tutumpaa.